Kirkko elää osittain yhtenäiskulttuurin aikaa. On asioita, joiden oletetaan olevan samanlaisia kaikissa seurakunnissa, vaikka seurakuntien tilanteet poikkeavat toisistaan. Perinteistä, jotka eivät liity itse uskon sisältöön vaan toimintatapoihin, halutaan pitää kiinni, vaikka maailma on sekä muuttunut että tullut entistä monimuotoisemmaksi.

Joskus on vaikea erottaa uskon sisältö ja kulttuuriin liittyvät tavat toisistaan. Ihmisten mielissä ne nivoutuvat yhteen. Monet kokevat, että käytäntöjen muuttaminen vaikuttaa itse uskon sisältöön, vaikka niin ei olisikaan.

Yhtenäiskulttuurikirkolla ei mene hyvin. Se on jäämässä vähemmistön kirkoksi ja menettämässä yhteyden seurakuntalaisten valtaosaan.

Rakenteita tai toimintaa ei tarvitsisi muuttaa kovin paljoa. Mutta ajattelua, jonka mukaan seurakunta on yksi yhtenäinen yhteisö, pitää tarkistaa. Valittavana on pieni ja yhtenäinen tai laaja ja monimuotoinen kirkko. Jos oma kirkkomme supistuu pieneksi, rinnalle nousee muita kirkkoja ja uskontoja.

Kun kulkee Espoossa - tai missä muussa suomalaisessa kaupungissa tahansa - sunnuntaina jumalanpalveluksen alkamisaikaan, voi havaita, että ajankohta ei ole seurakuntalaisten enemmistölle ihanteellinen. Luonnollista ihmisvirtaa, mistä voisi poiketa kirkkoon, ei ole. Ihmiset nukkuvat tai tekevät sunnuntain aamuaskareitaan kotona.

Seurakuntien ja kirkon hallinto on sekoitus vanhaa kunnallishallintoa ja kirkollista perinnettä. Lopputuloksena on sekava vyyhti, joka ei aina aukea niillekään, jotka itse ovat aktiivisesti kirkon hallinnon luottamushenkilöinä.

Jumalanpalvelukset toimitetaan saman kaavan mukaan, samoilla teksteillä ja virsillä, olipa kyseessä suurkaupungin keskustaseurakunta tai maaseudun pieni, hiljaisen ja rauhallisen elämäntahdin yhteisö. Virsikirja on kaikille sama, vaikka se on muuttanut maalta kaupunkiin paljon hitaammin kuin seurakuntien jäsenet.

Seurakunta yhtenä yhtenäisenä jumalanpalvelusyhteisönä on espoolaisseurakunnissa mieltä vailla oleva ajatus. Kun kaikki Espoon jumalanpalvelusten pitopaikat pannaan yhtä aikaa täyteen seurakuntalaisia, paikalle mahtuu vain yksi viidestäkymmenestä.

Jumalanpalvelusten osallistujamäärien oleelliseen nostamiseen tarvitaan jotain, mikä poikkeaa nykyratkaisusta.

Monimuotoisuuden hakeminen ei ole ihmisten kosiskelua. Se on vastaamista ihmisten tarpeisiin.

Monimuotoisuus on ihmisen huomioimista. Kirkko on siinä, missä ihminen tarvitsee Jumalaa. Kannattaa kysyä, ovatko ihmiset vieraantuneet kirkosta vai kirkko ihmisistä.

Tule meidän kaltaiseksemme -ajattelu on kirkossa yleinen, mutta ei kristinuskon hengen mukainen. Jumalakin tuli ihmisen kaltaiseksi. Siinä on ajattelemista Suomen kirkolle adventtina 2009.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu roskapostia vastaan, aseta javascripttuki päälle nähdäksesi osoitteen.