Omin käsin

Näin jälkikäteen ajatellen olin itselleni kovin julma ajatellessani, että en osaa. Koska vältin ”tyttöjen käsityöt”, en koskaan oppinut neulomaan koulussa.  Äitini sen sijaan opetti minulle silmukoiden luomisen ja oikean ja nurjan silmukan luultavasti puolen tusinaa kertaa ennen kuin ne lopullisesti tarttuivat muistiin.

On totta, että olin hidas ja kömpelö, mutta niinhän jokainen aloittelija on.

Vasta kun aloitin opinnot yliopistossa, neulominen vei minut kokonaan mennessään. Maisterintutkinto tuntui valtavalta ja abstraktilta, eivätkä ensimmäiset kurssit tuntuneet edistävän valmistumista mitenkään. Neulominen oli vapauttava kokemus; tekemästäni työstä syntyi näkyvää, käyttökelpoista tulosta.

Vuosia tuntui siltä, että olin ainoa, joka neuloi busseissa ja kahviloissa. Vähitellen meitä kädentaitoihin hurahtaneita alkoi näkyä katukuvassa enemmän. Lehdissä ja televisiossa neulotaan, tuunataan, sisustetaan ja kotoillaan. Kirjakauppoihin on ilmestynyt pinoittain moderneja, kauniisti kuvitettuja käsityökirjoja.

Kotitekoisia lahjoja arvostetaan: itse tehty vaate tai esine on materiaalejaan arvokkaampi. Onhan siihen käytetty jotain niinkin kallisarvoista kuin tekijänsä omaa aikaa. Vapaa-aika on rajallista ja monenlaiset tehtävät ja harrastukset kilpailevat liikenevistä tunneista.

Käsitöitä voi tehdä myös yhdessä ystävien kanssa; uuden ajan ompeluseuroihin kokoonnutaan niin kirjastoihin kuin kahviloihinkin.

Nykyään monen työ on sellaista, ettei tekijä itse välttämättä näe tulosta ja aika soljuu käsistä jälkiä jättämättä. Omin käsin tekemisessä on jotain hyvin palkitsevaa, kun langasta, kankaasta, helmistä tai vaikkapa puusta sekä omasta ajasta syntyy jotain aivan uutta, näkyvää ja käsin kosketettavaa. Jotain arvokasta.

Kristel Nyberg

Kirjoittaja on Espoon kaupunginosayhdistysten liitto ry:n järjestösihteeri.

 **@**